Palkitsemisen vaikeudesta, eli kuinka väistää osuma ja saada silti haava

 

Muutaman poikkeuksellisen vuoden jälkeen Nobelin kirjallisuuspalkinto jaettiin osittain poikkeuksellisissa merkeissä. Pandemiatoimet olivat toki rokottaneet läsnäolleiden toimittajien määrää, ja Nobel-seremoniat luentoineen ovat nyt poikkeusjärjestelyjen vuoksi odottamassa parempia aikoja. Tavanomainen keskustelu palkinnonsaajista näytti kuitenkin pyörivän totuttuja ratoja. Mediassa ruodittiin laajasti erilaisia mahdollisuuksia palkinnonsaajasta, jolloin nousi esille myös perusteltu huoli Ruotsin akatemian toiminnasta. Edellisvuoden palkinto myönnettiin Peter Handkelle (s. 1942), mikä koettiin kirjailijan poliittisten kannanottojen vuoksi provokaationa tai vähintäänkin huonon maun värittämänä päätöksenä. Akatemian uskottavuutta ja sisäistä tasapainoa riepotelleiden skandaalien jälkeen tämän ratkaisun tulkittiin olleen tapa siirtää huomio aikaisemmista kiusallisuuksista uuteen, mikä olisi strategiana kummallinen vaihtoehto. Kun kerran ryvettyy, ei sitä poisteta sotkemalla päällisiä uudella tavaralla. Puheisiin nousikin ajatuksia, jotka toivoivat akatemian ottavan edistyksellisemmän linjan valitessaan seuraavaa palkinnonsaajaa. Osa puheenvuoroista esitti, että … Lisää “Palkitsemisen vaikeudesta, eli kuinka väistää osuma ja saada silti haava”

Kuinka kaanon kesytetään

Sanotaan kirjoituksen kipein mielipide heti alkuun: kulttuurimme on taantumassa. Jos milleniaaleja kutsutaan lehdistössä sirpaleiseksi sukupolveksi, niin tällä hetkellä varttuvat massat elävät jo täysin atomisoituneessa maailmassa ilman velvollisuutta tai halua tunnistaa esimerkiksi kulttuurihistoriaamme hyvässä ja pahassa vaikuttaneita nimiä. Tämä on perinteiselle humanistille hieman hankalaa sulatettavaa moraalisesti, koska kaipuu johonkin yhteiseen ja jaettuun todellisuuteen vie lopulta voiton melankolisessa mielessä. Sosialisti kykenee tunnistamaan tällaisen ajattelun ongelmat ja huomauttamaan, että tätä jaettua todellisuutta ei sellaisenaan koskaan ole edes ollut. Kuitenkin jotain tällaista kaipaisi elämäänsä, ja oli aika tehdä kierros kirjahyllyllä yleissivistyksen nimissä.

Päädyin selailemaan viime vuoden lokakuussa edesmenneen kriitikon ja Yalen yliopiston professorin Harold Bloomin kenties tunnetuinta teosta The Western Canon: The Books and School of the Ages (1994). Teos ei välttämättä ole kirjoittajansa … Lisää “Kuinka kaanon kesytetään”

Mitä jäi jäljelle työläiskirjailijasta?

Punaviinin tahrimaan pikkutakkiin puettu mies istuu joko ravintolassa tai työtilassaan, ilkkuu valtiovallan ja kulttuurieliitin suuntaan, laukoo harvakseltaan vulgaareja lausuntoja omasta elämästään ja lopuksi muistaa mainita olevansa lähellä kansaa, joka tietysti lukee kaiken mitä tämä hahmo antaa julkaistavaksi. Kiroilu paljastaa luokkataustan, vaatetus ja harrasteet siitä irtautumisen ja maksaläiskä ohimolla kielii turhautumisesta. Haastattelija ei kyseenalaista mitään mitä edessä istuva sanelee, tai ei ainakaan uskalla näin tehdä väkivallan tai potkujen pelossa. Työläiskirjailijaa ei sovi suututtaa tai muuten käy heikosti.

Näitä hahmoja kulttuurielämämme ei enää tunne muuna kuin kollektiivisessa muistissaan meemiaineistona. Joko tekijät ovat tänä päivänä harmittomia vanhuksia tai siirtyneet ajat sitten rajan taakse. Koska elämme kulttuurin saralla voimakkaan bränditietoisuuden ja samalla voimakasta identiteettien korostamisen aikakautta, on syytä kysyä, mitä työläiskirjailija tänä päivänä merkitsee. … Lisää “Mitä jäi jäljelle työläiskirjailijasta?”