Suomalaisesta puoluekentästä puhuttaessa toistuu säännöllisesti sama virsi siitä, kuinka kaikki puolueet ovat unohtaneet “duunarin” eikä kunnollista duunaripuoluetta enää ole. Väitettä kuulee sekä oikealta että vasemmalta, vanhoilta ja nuorilta. Vaikka ilmiö saattaa olla todellinen, on tämä asioiden kuvauksena hyvin ylimalkainen ja siitä on todella hankala saada otetta. Katsotaanpa, mistä on kyse.
Mikä ylipäätään on tämä duunari, jonka jokainen poliittinen puolue Suomessa on hylännyt?
Duunari on se, joka näyttää duunarilta
Mikä ammatti on duunari? Yksinkertaisinta olisi tarkastella asiaa työn ominaisuuksien kannalta.
Voiko työntekijä päättää työnsä sisällöstä tai aikatauluista? Voiko työntekijä vaikuttaa yrityksen tai yhteisön toimintaan? Voiko työntekijä määrätä työnsä hintaa?
Näin katsoen on selvää, että duunari ei ole määräävässä asemassa eikä hänellä ole mahdollisuutta vaikuttaa yrityksen toimintaan.
Mutta onko tiimiesimies tai työmaan kymppi enemmän tai vähemmän duunari? Jos saa poistua työpaikalta pois lounaalle tai saa lounasseteleitä, onko silloin enää duunari?
Nykymaailmassa ei enää ole samalla tavalla työpaikkoihin liittyviä luokka-asemia kuin joskus on ollut. Tämä tekeekin duunarin määrittelystä hankalaa. Silloin yleensä turvaudutaan helppoon ratkaisuun ja haetaan esimerkit menneisyydestä.
Vanhempi väki muistanee Kari Suomalaisen pilapiirrokset, missä SDP:tä edusti haalaripukuinen mies. Niin yksinkertaista oli kertoa, että kyseessä oli työväenpuolue. Jos oli päällä haalarit tai jokin vastaava raskaasta työstä kielivä vaate, oli kantajan pakko olla duunari. Se siitä.
Oikeastaan päättelyketjua voi yksinkertaistaa vielä enemmän ja mutkat suorina todeta, että pelkkä mieheys riittää duunariudesta. (Tämä siitäkin huolimatta, että vielä aivan viime vuosikymmenille asti miehet olivat Suomessa keskimäärin naisia korkeammin koulutettuja.) Koulutus- ja tulotaso oli sen verran alhainen ja suorittavaa työtä niin paljon tarjolla, että lähes jokainen suomalainen oli jonkin asteen duunari.
Tämän kaltainen helppo määrittely ei nykyään onnistu. Ei ennenkään osuttu aina maaliin, mutta sihti kävi kuitenkin tarpeeksi lähellä.
Työväenluokasta keskiluokkaan
Tällainen menneisyydessä viipyvä yksinkertaistus aiheuttaa kuitenkin monenlaisia ongelmia. Jos duunarin ulkonäkö haetaan menneisyydestä, voidaan helposti ajatella kaiken muunkin olevan pohjimmiltaan edelleen samalla tavalla kuin 1960-luvulla tai kauempana menneisyydessä.
Asiat olivat kuitenkin paljon huonommin kuin nykyään. Vuonna 1975 Suomessa kuoli yhteensä 133 ihmistä työtapaturmiin. Vuonna 2019 luku oli enää 23. Palkat olivat kehnompia, ja ylipäätään eläkeikään pääseminen oli jo saavutus sinänsä. Työtä tehtiin ruumiilla, ja se oli rankempaa kaikin puolin.
Vanhat työväenpuolueet ovat katsoneet, että miespuolinen haalariväki kuuluu heille ikään kuin itsestäänselvyytenä. Perussuomalaisten nousun taustalla on ollut monessa kohtaa nimenomaan miesduunareiden siirtyminen heidän äänestäjikseen. Tätä ei olla osattu käsitellä nimenomaan siitä syystä, että duunarikuva on menneisyydessä ja omat voitot on jostain syystä unohdettu.
Oikeat keinot, väärä kohde
Nykyajan haalariduunarilla, varsinkin vakituista kokopäivätyötä tekevällä, asiat ovat itse asiassa todella hyvin. Pelkästään palkka on jo yksistään monta kertaa korkeampi kuin ennen. Ammattitaitoinen rakennus- tai metallityöntekijä tienaa helposti mediaanipalkkaa – usein enemmän.
Nykyään ihmisiä ei kuole jatkuvasti työtapaturmiin tai ammattitauteihin. Työterveys on kiinteänä osana jokapäiväistä työelämää, ja suurin osa ihmisistä pääsee tyydyttävässä kunnossa eläkeikään.
Työtehtävät ovat edelleen fyysisiä ja osittain rankkoja, mutta enää kukaan ei väännä käsivoimin rautakangella tai sahaa käsikäyttöisellä moottorisahalla tukkeja, vaan koneistus ja muu teknologia on tullut kaikessa tässä avuksi. Ennen käsillään asioita tehnyt duunari on nykyään robotin käyttäjä.
Silti usein ajatellaan, että näiden työntekijöiden asema on edelleen samanlainen kuin joskus viime vuosisadan puolivälin tienoilla. Ja heille tarjotaan hyvinvointivaltiota, tulonsiirtoja ja isotuloisten kovempaa verotusta.
Mutta miksi yli neljätuhatta euroa bruttona tienaava ammattilainen haluaisi korottaa omia verojaan? Mihin hän tarvitsee satasen korotusta toimeentulotukeen tai ylipäätään hyvinvointivaltiota? Hänellä on työterveys. Tulonsiirrot menevät häneltä poispäin. Tämän vuoksi iso osa duunarimiehistä onkin siirtynyt äänestämään perussuomalaisia.
Perussuomalaiset lupaavat alentaa veroja, purkaa “pöhöttynyttä” hyvinvointivaltiota ja lopettaa tulonsiirrot niille, jotka eivät niitä ansaitse. Tämä vetoaa taatusti työntekijään, joka kokee omalla työllään ansainneensa itselleen hyvän palkan ja hyvän asunnon.
On kuitenkin yksi ryhmä, johon tämä vanhakantainen hyvinvointivaltio ja siihen liittyvät kattavat julkiset palvelut vetoaisivat. Kyseessä ovat pienipalkkaiset työntekijäasemassa olevat naiset. Naisvaltaisilla aloilla on paljon pakkoyrittäjyyttä, vastentahtoista osa-aikaisuutta ja suoranaista palkkavarkautta.
Heille hyvinvointivaltio on tarpeellinen jo yksinomaan kattavan työterveyden puutteen vuoksi. Naiset myös kantavat edelleen suurimman vastuun lasten ja muun perheen pyörittämisestä, jonka haasteiden helpottamisen kattavat hyvinvointivaltion palvelut on luotu.
Miksi perinteiset työväenpuolueet eivät sitten ole onnistuneet saamaan tätä ryhmää mukaansa? Syy on hyvinkin yksinkertainen: duunari määritellään edelleen viime vuosisadan puolivälin estetiikan perusteella. Vain maskuliininen haalaria ja työmaakypärää pitävä voi olla duunari.
Mutta miksi?
Tärkein kysymys on kuitenkin jätetty vielä kysymättä. Mitä tämä duunaripuolue sitten ajaisi? Mikä olisi sen tarkoitus?
”Ajaa duunareiden asiaa” olisi ilmeinen, mutta myös väärä vastaus. On duunareita, jotka kokevat itselleen tärkeimmäksi asiaksi maahanmuuttajien kyykyttämisen tai suurituloisten verotuksen keventämisen. Myös työntekijäluokan sisällä on luokkaeroja. Osin niin isoja, ettei tavoitteita voi sovittaa yhteen.
Duunaripuolueen tärkein tehtävä olisi korjata ay-liikkeen epäonnistumisia ja tekemättä jättämisiä lainsäädännön kautta. Koko 2000-luvun ammattiyhdistysliike on lähinnä myötäillyt elinkeinoelämän vaatimuksia ja tyytynyt lähinnä pyöristämään terävimpiä kulmia vähän helpommin nieltäviksi.
Tämä on johtanut siihen, että iso osa hyvin tienaavista työntekijöistä on jättänyt koko liikkeen, koska se ei tuota heille enää mitään hyötyä. Eikä tätä joukkoa myöskään enää kiinnosta muut työväen jäsenet. Miksipä kiinnostaisi? Ay-liikekään ei ole enää ollut kiinnostunut kuin parin eliittijoukon eduista.
Duunaripuolue on tällä hetkellä lähes mahdoton haave. Työväenluokan elintaso on parantunut, mutta samalla myös hyvinvointi on eronnut luokan sisällä niin, että yhteiset tavoitteet ovat vaikeita. Tilanne tulee pysymään tällaisena, ellei työntekijäluokalle saada jälleen synnytettyä solidaarisuutta ja muistutettua, ettei työntekijöiden vihollisia ole toiset työntekijät, vaan heidän työstään elävä sijoittaja- ja miljardööriluokka.